Scandinavian Music Group

Aamulla herättiin kuka milloinkin, aivan järjettömän aikaisin kuitenkin, vaikka varoitettuja muessiinien huutoja (albaaniväestö on lähinnä muslimeja) tai jenkkihelikopterien ylilentoja ei kukaan tainnut unen läpi noteerata. Käytiin Kössin kanssa kiertämässä vähän leirin lenkkipolkua, josta kieltämättä tuli aika rambofiilarit: panssariajoneuvoja, parakkeja ja natolankaa (piikkilangan kehittyneempi muoto), jonka takana Kosovon laakso lumihuippuisine vuoristoineen. Sitten nopea vierassauna ja aamiaiselle – leirielämä tuntui herättäneen kaikissa aivan raivoisan ruokahalun.

Tämän jälkeen napattiin kamamme ja mujusäkit bussiin ja lähdettiin kuljetusjoukkojen Koivuniemen ja Suutarisen kyyditseminä kohti Makedoniaa. Maisemat olivat ihan ässiä, eikä se likaisuus tai rakennuskannan keskeneräisyys ja huithapelisuus niin kauheasti poikennut vaikkapa vaikkapa hiljattain näkemästäni Egyptistä – lähinnä ahdistavaa oli tietää minkälainen lähihistoria alueella on.

Skopjen laitamilla meitä odotti norjalaisten isäntien kryptisesti Banski Ridiksi nimeämä leiri, jota oltiin ilmeisesti jo ajamassa alas. Nytkin se toimi vain huoltoväylänä Kosovon puolelle, eli sellaista kuhinaa ja väenpaljoutta kuin Villessä paikalla ei ollut. Päivällinen syötiin kynttelikön ja siniristilipun koristamassa pöydässä – tarjolla oli esim. erityisen laaja norjalaishenkinen kalapöytä valmiiksi kuorittuine ravunpyrstöineen. Päivällisen tervetuliaispuheineen ja kysymysvastaustuokioineen isännöi ryhdikäs henkilöstöpäällikkö Haapaniemi. Kake ja minä tehtiin ruokalan vohveliraudalla vielä maittavat jälkkäritkin! Tämän jälkeen majoituttiin vieraspunkkiin ja lähdettiin katsomaan Skopjea siviilit niskaansa vetäneen seurueen houstaamina. Ihan kivat mestat, joskin perheenisä Lehtistä ja muitakin otti hiukkasen sydämestä pikkulasten osa katukuvassa.

Keikkapaikka oli leirin varsin tilava ja korkea messi, jonka yhdessä nurkassa oli oikein rumpuraiserilla varustettu lava. PA oli pakasta vedetty, Camp Villen upouusi hankinta, mutta ei nyt mikään maailman tehokkain. Leirissä oli ilmeisesti vain viitisentoista suomalaista, ja heillä siis vain muutamia päiviä jäljellä, joten tässä vietettiin ikäänkuin läksiäisjuhlia. Monen muun maalaisiakin ilmeisesti paikalle saattoi odottaa (ainakin irkkuja, tsekkejä, norjalaisia ja ruotsalaisia jos oikein muistan), eli ihan omituisin yleisörakenne tähän mennessä ikinä. Päätimme tästä ja tilan akustiikasta johtuen vetää hieman hissutellen.

Tämän jälkeen leirin suomalaiskokki levitti terassigrillille kaikkien aikojen riistakattauksen, tosin vierailijoina oli lisäksemme kymmenisen makedonialaista solttua, joita Haapaniemi isännöi. Itse luikimme puolipukeissa heidän juhlapöytänsä ohitse saunomaan ruuan päälle.

Itse keikka olikin sitten tosi omituinen. Antti spiikkaili kolmella, neljällä kielellä, mutta mitään todellista käsitystä illan kulusta tai onnistumisesta ei jäänyt. Show’n jälkeen tosin tuli makedonialaisia vieraitamme myöten yleisöä läiskimään olalle, yksi kapu taisi lahjoittaa Terhille kapteeninnatsansakin. Itse työvuorossa ja siis kuivin suin olleen Mikko Perttalan tehtäväksi jäi tyrkätä artistien käteen boolia boolin perään, mutta normaaliin helsinkiläiseen barhopping-iltaan verrattuna iltamat loppuivat siististi ja lyhyeen.

Check-in ja Boarding Pristinaan lähtevälle Finnairin lennolle oli lisäksemme täynnänsä vain ja ainoastaan armeijan vihreitä – käsittääkseni Finnair lentää Pristinaan ja Tuslaan ja takaisin viikoittain, joka keskiviikko. Rantapalloja ja vyölaukkuja ei asiakkailla kyllä näy.

Pristinan päädyssä laskeuduttiin lentokentän sotilaspuolelle, joten passeja ei kyselty, vaan koneesta lampsittiin piikkilanka-aitojen reunoja myöten ajoneuvoille. Tässä vaiheessa kameroinemme jo japanilaiselta turistiryhmältä näyttävä seurueemme annettiin sosiaalikuraattori Petri Lehtiön ja vänrikki Aki Pihlajan hoiviin – tai mistä minä tiedän mitä sotalordeja ja ylimarsalkkoja näiden sotilasarvot oikeasti olisi. Kysyttäessä Petri sanoi ettei leireissä paljon titteleitä käytetty, sukunimi tai “toi”, “se” tai “tää” oli yleisempää. Autossa odotti joka iikkaa “mujusäkit”, jotka sisälsivät kaasunaamarit, luotiliivit ja kypärät. Niitä ei tarvinnut sentään päälle pukea ajaessamme Prishtinan laitamien kautta kiertäen Camp Villeen, suomalaisten KFOR-joukkojen leiriin, joka sijaitsi Lipljanin kaupungin laitamilla.

Ensimmäisenä päivänä ei konserttia järjestetty, kunhan majoittauduttiin leiriin. Ollin platta -nimisen aukion laidalla olevissa parakeissa oli tiukasti tyttöjen ja poikien puoli ja saunat erikseen, mujusäkit laitettiin sänkyjen alle ja varattiin punkat. Sitten tavattiin koko leirin pomo Jari Kallio, joka luovutti puheenvuoron Sami Roikoselle, joka piti erilaisia lyhenteitä vilisevän esitelmän alueen leirien rakenteesta ja toimintatarkoituksista, sekä alueen lähihistoriasta ja nykytilanteesta. Siinä ei meinannut kysymyksille tulla loppua – tilannetta oli vihdoin selittämässä joku joka asian perinpohjin tunsi; itsellä oli vain hyvin hämärä ja virheellinen kuva minkä valtion alueelle edes oli tullut. Anssi kyllä taisi ottaa nopeat tirsat jossain vaiheessa, mutta myöhemmin matkan aikana se lukikin sitten kokonaisen Serbiaa käsittelevän tietoteoksen (joka muuten oli kryptisesti nimetty: “Serbia – Euroopan sairain mies” – Anssi suosittelee).

Rankkasateen läpi pyrähdellen jatkettiin Petrin perässä tutustumiskierrosta ympäri leiriä. Sitten käytiin syömässä ruokalassa. Ruoka oli, kuten kaikissa muissakin yhteyksissä myöhemmin, aivan saatanallisen hyvää, kädet pestiin kuin peruskoulussa ja ruokarauhan takasi tiski jolle aseet pyydettiin jättämään. Saunan jälkeen kävin testaamassa lenkkipolun, jonka maisemat erosivat aika radikaalisti töölönlahden rantamista.

Illalla tutustuttiin vielä messiin, jossa rentouduttiin 50 sentin kaljojen äärellä. Terhi pieksi allekirjoittaneen ja monia muita siviili- ja sotilashenkilöä ysipallossa kunnes joku häikäilemätön ja epäherrasmiesmäinen rauhanturvaaja pelasi principesamme ulos pöydältä.

Kun aikanaan keikkamyyjämme Karvinen ilmoitti tilaisuudesta lähteä Balkanille rauhanturvajoukkoja viihdyttämään, oli selvää, että keikkoihin liittyisi paljon logistisia, vakuutusteknisiä ja aikataulullisia ongelmia. Mikään ongelmista ei kuulunut itse bändin jäsenten vastuualueisiin, joten suostuimme välittömästi ja innosta hihkuen. Lopulta kuitenkaan logistiikan, vakuutusteknisyyden ja aikataulutuksen erikoisasiantuntijamme Jukka Nykänen ei keikkoja päässyt miksaamaan, joten remmiin kiinnitettiin RMC:n Tuomas Hollmerus (joka pian sai kutsumanimen Lämmin-Tuomas, syistä jotka ovat liian monimutkaisia tässä selitettäviksi). Monitoreista lähti vastaamaan jäljittelemättömään tyyliinsä idän legenda Kake Hyvärinen. Keskiviikkoaamuna 14. huhtikuuta Helsinki-Vantaalle saapui parilla tilataksilla retkue aivan liian aikaisin herätettyjä muusikonketaleita..