Scandinavian Music Group

Virgin Oil Co.:n avajaiset olivat keikkaamme edellisenä iltana, joten kohtuullisen tuore mesta oli kyseessä. Perus baari/kahvilan lisäksi alakerroksessa oli jotenkin S-etukorttimainen rafla ja yläkerrassa sitten tämä parvella kaksikerroksinen yökerhopuoli. Häkellyttävän rumista patsasreliefeistään huolimatta paikka näytti aika funktionaaliselta keikkamestaksi. Molemmista kerroksista näytti olevan aika avoin näkymä lavalle, joka oli riittävän leveä ja syvä. Ihan kuin tämä paikka itseasiassa olisi suunniteltu livekeikkoja varten – erittäin harvinaista. Sen sijaan PA oli kuulemma aivan hanurista Nykäsen mielestä: “Eastwayn roskalavalta haettu”. Jälkeenpäin tuli sekä paljon kehuja että jonkin verran kritiikkiä soundeista.

Vaikka en paikkaa tai ihan hirveästi ollut nähnyt mainostettavan, jostain se väki kuitenkin livahti saliin Niemisen & Litmasen erinomaisen poljennon tahdissa. Ilmeisesti paikalla oli jopa enemmistö tällaisia uuden levyn ja Hölmön rakkauden herättämiä tsekkailijoista kuin mitään hc-faneja, mutta rohkenen toivoa että näillekin homma toimi. itselleni tuli jo parin biisin jälkeen sellainen olo että tästähän tuli saatanan hyvä keikka. niinkuin tulikin. Ainakin osittain. Tai ainakin meillä oli hiton hauskaa ja rentoa. Ihan kuin olisi ollut jossain muualla Suomessa keikalla, paikan sisustuksen ollessa kuitenkin jotain sukua noille moneen kertaan rundatuille hotelliyökerhoille ja yleisön ollessa aika eri jengiä kuin Tavastialla.

Keikan jälkeen iloinen seurueemme jäi taloon useammallekin drinkille- juuri niinkuin maakuntamatkoillakin usein on tapana.

Huh, en ehtinyt kirjoittaa tästä keikasta ennen kevätlomaani, joten nyt pitäisi muistella tämmöistä sotia edeltävän ajan keikkaa jotenkin hauskasti ja terävästi.

Illan suurin erikoisuus oli tietenkin Pauliinan lisäksi lavalle ängettävät Kerkko Koskinen ja Pekka Gröhn – piano and hammond respectively. Minä ja Antti oltiin ed. viikot rakenneltu jonkinlaisia nuotteja näille sormiotaiteilijoille, mutta varsinaisia treenejä ei tällä kokoonpanolla oltu järjestetty. Sen sijaan tilatakseilla lähdettiin keräilemään soittokamoja ympäri Helsinginniemeä jo erityisen hyvissä ajoin, jotta soundcheckissa ehdittäisiin katsoa – no, oikeastaan about kaikki biisit läpi. Jukka Puurula tuli äänittämään keikan, joten se veti siinä kanssa omia piuhojaan. Yleensähän me ei mitään järkevää olla saatu narulle livetaltiointeja kokeiltaessa, mutta aina välillä kiva kokeilla. Lavalla oli siis joka tapauksessa ennätyksellisen monipuolinen ja harmonisesti rikas metakka, jota Nykänen yritti suitsia ja kanavoida iltamiin.

Mökki oli ihan hiton täynnä ja ilmassa suuren olympiaadin tuntua astuessamme lavalle Brian Enon juhlallisen ambientin saattelemana. Ekana biisinä vedettiin Ota minusta puolet, sitten Hölmö rakkaus ja siitä eteenpäin en enää muista, mutta aika alussa ollut Katu päättyy aurinkoon oli ainakin sellainen joka toimi kuin toimihenkilö Kerkon, Pekan ja Paapun laventaessa soundia. Setti oli rakennettu piiitkäksi, biisinvälit tiuhiksi, koko uusi levy kuultiin ja vanhemmiltakin sellaisiakin harvinaisuuksia kuin Elena ja Kun kuolen. Joista jälkimmäinen oli ehkä hieman raskas omalla paikallaan, mutta soi tietenkin hiton isona lisäarsenaalin vuoksi. Samoin tällä kattauksellahan se Elena oli nyt vaan pakko soittaa! Nimikirjaimissa kokonaisuus kasvoi lopulta aika överiksi 8-henkisenä.

Etten säikytä kaloja ja ekana encorena paikkansa löytänyt uutuus lopulta olemme kuitenkin yksin pitivät huolen, että keikasta löytyi dynamiikkaakin, vaikka enimmäkseenhän ne kamat aika kaakossa olikin. Niinkuin Turussakin, kaikkein viimeiseksi ylimääräiseksi vedettiin Onnelliset kohtaa, joka oli tietenkin jo aika kaoottinen soittotarkkuutensa puolesta ainakin allekirjoittaneella, mutta: Ei se järki vaan ne tunteet! Eläköön loistavalle yleisölle ja suuraplodit sormiotaiteilijoille, jotka lopulta soittivat todella monessa kappaleessa, kun niitä nuotteja sitten ynnättiin. Keikan jälkeen oman bändin uusi hieno kyyhkyspaita niskaan ja juhlat käyntiin!

Etuajassahan Turkuun silti tultiin. Kahvilakierroksen jälkeen Omenahotelliin, jonne Anssi kantoi juuri ostamansa skannerin, jota sitten viriteltiin käyttökuntoon. Turun Klubin lavaa oli jossain määrin muutettu, ja parempaan päin. Nyt oli aikaa tehdä kunnon sound check jonka jälkeen oli jo paljon turvallisempi olo. Sitten taas zombailtiin takaisin hotellille tuijottamaan aivot sulattavan huonoa Ghostia (Demi Moore, Patrick Swayze ja maailmanhistorian vähiten hauska “koomikko” Whoopi Goldberg)

Keikka aloitettiin siinä 23.30, ja Hölmön rakkauden introsta lähtien oli selvää että nyt tulee vitun hyvä keikka. Jotenkin sen vaan joskus tietää. Akustisen ja rokin materiaalin balanssi oli lapasessa, yhteensoitto ihan vitun hänessä, Terhi lieskoissa, yleisö tulessa, Paapu veti täydellisesti – keikan jälkeen vaan hypittiin ja halailtiin kuin pikkulapset. Setti oli biisijärjestystä varioiden sama kuin eilen, paitsi Solmu jätettiin pois kun me pelästyttiin kuinka paskasti se meni Tampereella, ja Onnelliset kohtaa otettiin ylimääräiseksi encoreksi kun sille tilaus oli.

keikan jälkeen tutustuttiin Monk-nimiseen uuteen jazzbaariin, josta löytyivät Dalindéon jätkät keikanjälkeisissä tunnelmissa (Josen savuista soittoa voi kuulla Katu päättyy aurinkoon -kappaleessa!). Seuraavana aamuna sitten nokka kohti Helsinkiä ja jaffat auki.

Pohdintojen jälkeen päätettiin ottaa se paapu sitten mukaan Tampereen ja Turunkin keikoille. Reissuun lähdettiin ryhmämme koolle optimoidulla XBoxilla, joka oli käytössä aiemmilla akkarirundeillakin. DVD-valikoimasta päätettiin valita katseluun Keisarikunta, jota ei kyllä oikein kelaamatta ja punastelematta katsonut. Mutta olihan siinä hetkensä ja viihdyttäviäkin kohtia!

Klubilla oli ovet auki ja nuoriso kahvilla, joten soundcheck tehtiin itseasiassa varsin vastaanottavaiselle koeyleisölle! Kauhasen Ville väänsi kuuntelua minkä kerkesi – Ylpeä sydän ja Vierailla kallioilla olivat saaneet tuekseen taustamauhat, joiden testailuun meni tovi. Kössin ja mun hoilattavaksi tarkoitettu Ylpeän sydämen loppu teetti aika paljon treeniä. Lopulta päästettiin lämppäri Hampaat suussa lavalle checkiin ja lähdettin hotelliin. Omenahotellien psykoottisesta tunnelmasta on näissä päiväkirjoissa puhuttu ennenkin, joten ei siitä sen enempää.

Etukäteen ei juuri riemuittu Egotripin samaniltaisesta Yo-talon keikasta, mutta väkeä tuli lopulta siihen nähden aivan mahtavasti. Hampaat kaahasivat settinsä yhdentoista aikaan – sen mitä vilkasin ihan vitun hyvin, mutta oli siellä kuulemma kamat hajoillu jo ekassa biisissä. Eskimolaki voimaan! Saunan lauteilta sitten lavalle erilaisten pikku viivästävien sähläilyjen jälkeen.

Etten säikytä kaloja meni hienosti introna, ja muutenkin alkukeikka oli aika lupaava. ja kaikki missä Paapu lauloi oli silkkaa timanttia. Esim. Ilman sinua olen lyijyä ja Katu päättyy aurinkoon soi komeasti ja itsevarmasti. Sitten jotkut rokit meni kyllä vähän munilleen, oli sellainen ekan keikan yliyrittämisen meininki. Tempot oli lähinnä meitä viisitoista vuotta nuoremmalle punkbändille sopivia. Oli kuunteluongelmia ja yleistä mogailua. Akkarin säädöt oli pielessä ja kitarat epiksessä. Tosin “Lopulta olemme kuitenkin yksin” meni aivan vitun hyvin. Bäkkärillä oli intensiivinen kahdenkymmenen minuutin puinti keikan jälkeen jossa kaikki haukkuivat itseään ja Jukka muita. Lopputulemana sanottakoot että ainekset parempaan vetoon oli mutta hyvä näinkin. Kommentit yleisöltä oli kuitenkin erittäin positiivisia joten pois turha itseruoskinta! Osa porukasta lähti keikan jälkeen Hellaan, jossa kuulemma oli rautahäkkiin suljettu esitanssija. Harmi että missasin. Mutta minäpä törmäsin suosikkitamperelaiseeni elikkäs Kaupparatsu Frangéniin, jonka ei tarvinnut lähteä minnekään, Tampereella kun jo oli.

Seuraavana aamuna kuulin ensimmäisen kerran Hölmön rakkauden radiosta (poislukien ne kerrat kun itse on radiossa vieraillut) – Kössin kanssa Subwayssä aamiaispatonkeja mupeltaessa. wohoo! Sitten kohti Turkua Mafiapeliä tahkoten ja hitaasti ajaen.