Amarillo, Joensuu 18.9.2004
Jyväskylästä Joensuuhun oli taas vähän pidemmäntuntuinen matka, ja perillä sää olikin niin sanotusti hanurista. Sokos Hotellin Amarillo-yökerhon lava olikin sitten aivan vitun lannistavan pieni – oikeasti tuli vähän maansa myynyt olo: Tänne sitä nyt on päädytty pizzerian nurkkaan soittamaan! Korokkeelle mahtui kätevästi Antin moposetti, eikä missään tapauksessa mitään muuta. Jotenkin siihen kuitenkin loihtui sellainen mukava soppi olemista varten, ja checkin jälkeen ison pyöreän pöydän ääressä nautitut Big burgerit virittivät tunnelman jo taas ihan tappiinsa – bändi, joka syö yhdessä, pysyy yhdessä!
Iltamien alkamisajankohta oli hieman epäselvä, ravintolapäällikkö sanoi yhtä, sopimus toista ja avulias henkilökunta kolmatta. Lavalle luikittiin loppujenlopuksi siinä 23.10. Ravintolatila jatkui pitkälle lavasta oikealle ja vasemmalle, optimaaliseen kuuntelu- ja katselutilaan mahtui pakkautumaan vain osa jengistä. Siihen muodostuikin aika superintiimi tunnelma, josta Terhi varsinkin tuntui olevan erityisen innoissaan. Varmaan toissapäiväinen Henkan keikka oli monella tapaa fänsimpi, mutta oli tässä lopulta kaikkein intensiivisin ja mutkattomin fiilis. Välispiikit venyivät melkein stand up -esityksiksi, varsinkin Antin tulkinta siitä kuinka joku biisi muka kertoo “Pikku Anssin immigroitumisesta Suomeen Viking Mariellalla vain höyrybassonsa ystävänään”. Aivan raivohauska keikka, ja tälläkin kertaa monet biisit aukesivat ihan uudella tavalla – Rannalta toiselle (tai “Opin valehtelemaan”), jonka studiopohjat ei ihan ole tyydyttänyt meitsiä, voisi hyvinkin tulla levytetyksi tämäntyyppisenä versiona.
Sitten ei muuta kuin Milleriä kitusiin ja läiskimään toisiamme olalle tähänastisesta menestyksestä.
Spagettivirhe?: Paluumatkalla – Plutonium 74:n diggailusta ja Enkelitaulun suojeluksesta huolimatta – tunsin oloni jollain tapaa rauhattomaksi. Antti puki kohdentumattoman tyytymättömyyteni sanoiksi ilmoittaessaan haluavansa pikaisesti spagettia. Pian kaikki hokivat tarvettaan saada huoltamospagua, joten sihdattiin sopiva bensis ja pysähdyttiin syömään. Erilaisista huoltsikapastoista on laaja kirjo karmeita kokemuksia liimanomaisista, alusvaatteenvärisistä kanapastoista ylisuolattuihin jauhelihakatastrofeihin. Silti, spagettivirhettä uhmaten kaikki tilasivat vuorollaan riskialttiin lastenannoksen “Spagetti Bolognese”. Ruuan saapuminen kesti tunnin, spagetti oli tuttuun tapaan sitä liian paksua ja ylikeitettyä laatua, ja kastikkeeseen oli tungettu jotain atominpieniä juuresbiittejä ja oma annokseni oli kädenlämpöinen. Kuitenkin kollektiivinen ruokakokemus vahvisti meitä ryhmänä, joten varsinaisesta spagettivirheen tekemisestä ei tarvinnut puhua – Kaikki kuitenkin jo etukäteen tiesivät mihin olivat ryhtyneet. Matkaa jatkaessamme suojelusenkeli tippui seinältä Kössin päähän.
No sleep until Tavastia!