Tampere, YO-talo 15.2.2002
Koko päivän kestävä pieni jatkuva jännitys alkoi vatsanpohjassa samalla hetkellä kun tulin Valimon juna-asemalta Terhin ja Jukan kanssa ja näimme Nummenpalon bussin treenikämpän eteen parkkeerattuna. Ja perkele mikä minibändi: bussikuski mukaanlukien 8 ihmistä kyydissä! Menomatka sujui PS2:sta pelatessa, nukkuessa (ei onnistunut), kynsiä pureskellessa, Kurt Wallander -dekkaria lukien (omalta osaltani) ja yleisesti hermoillen.
Yo-talolle päästyämme roudasimme ja checkasimme “Hyvää iltaa molemmat vietnamilaiset siivoojat! Hyvää iltaa narikan työntekijä! Kädet yhteen!” -vitsejä huudellen. Karvinen oli itseasiassa sanonut, että lippuja oli mennyt etukäteen niin lupaavasti, että mitään varsinaista hätää ei ollut. Käytiin hyvällä ajalla koko setti läpi, ja muutama biisi pariinkin kertaan, jonka jälkeen mentiin alakerran kellariravintolaan syömään. Raskaan safkan ja hotellisaunan jälkeen oli vähän vaikeampi jännittää yhtään mitään, ja miesten curlingmatsin seuraamisen jäljiltä olimme miltei katatonisessa tilassa ennen keikkaa. Mutta kun bussi jyrähti käyntiin hotellin edestä, tuli kyllä sellainen fiilis että voi kun ei nyt ihan heti tultaisi perille. Takahuoneeseen hipsittyämme jännitys hieman laukesi, ja rupesimme suhtautumaan jotenkin fatalistisella tyyneydellä kohta alkavaan keikkaan. Väkeä paikalla oli 300, mikä sai paikan näyttämään lavalta käsin täydeltä, mutta niin että yleisössä on vielä miellyttävää. Sumppi sanoi odottaneensa paikalle noin 30 ihmistä, minä ikuisena optimistina olin ihan varma että kaikki keikat myydään loppuun. Takahuoneessa mietittiin että mitäs perkelettä, kun Ultra Bralla oli keikkatraditiona se yhteishuuto, niin mitähän nyt tehdään. Antti ehdotti rituaaliksi sellaista että me kaikki otettaisiin siltä suihin, mutta päädyimme lopulta sukeltajien OK-merkkiin, eli päälaelle nostettuun nyrkkiin.
Keikka aloitettiin Nää aamut -kappaleella, ja siitä eteenpäin kenelläkään meistä on tuskin kovin tarkkaa kuvaa tapahtumista (yleisörakenteesta jouduttiin ainakin jälkeenpäin kysymään Nykäseltä, että millasta jengiä siellä oli.) Ei mulle riitä ja Vuoksesi meni ihan harakoille, kun ensimmäisessä mogattiin lähtö niin että taustanauhat oli pakko pistää poikki, ja jälkimmäisessä sekoiltiin rakenteessa. Yleisö oli kuitenkin kärsivällistä, kannustavaa ja lämmintä, mikä oli jälkeenpäin meidän mielestä jotenkin todella ihmeellistä. Antti kyllä mursi jäätä tehokkaasti horinoillaan, ja teki marssijärjestyksen kaikille aika selväksi: “Kupletin juoni on se, että te ootte siellä, me ollaan täällä ja soitetaan teille outoja biisejä joita te siellä kuuntelette, kaikki tulee vähän liian lujaa ettekä te oikein saa sanoista selvää, ja sitten biisien väleissä te taputatte”. Lopulta siellä aikansa taputettiin jopa toisiakin encoreja, mutta ei me vaan oltaisi osattukaan soittaa enää mitään.
Loppupeleissähän keikka ei tietenkään ollut ihan orgastinen kokemus, mutta kutkuttava ja riemukas, ja oli mageeta voittaa omat pelkonsa ja antautua täysin uuteen tilanteeseen. Ja olimme tietenkin ihan täpinöissämme jokaisesta positiivisesta kommentista ja olallepaiskomisesta keikan jälkeen.