Henry’s Pub, Kuopio 16.9.2004
Ehdittiin treenata juuri ja juuri riittävästi Kaisaniemen treenikämpällä, josta Anssi oli aiemmin aamulla vienyt rojut tuttuun pommisuojaan Valimoon – Lähtö siis tuttuun tapaan sieltä. Tällä kertaa kulkuvälineonnenpyörä pysähtyi X-Box-teipeillä varustettuun 8-paikkaiseen pikkubussiin jota ohjasti uusi kuskituttavuutemme, Kengurumeiningistäkin tuttu Pekka Malkki (Hei Pekka!). Tavaratilaan olisi moposetin, parin akkarin, rhodesin ja pystybasson lisäksi mahtunut vielä kaksi samanlaista kattausta, ja hytissäkin oli riittämiin tilaa. Kätevää. 1035 tunnin reissun jälkeen tosin itse kunkin kyljet, lonkat, selät, reidet, perseet ja hartiat olivat toista mieltä. Matkan aikana pelattiin hurjilla 10 sentin korotuksilla Texas Hold ’em -pokeria, kunnes kaikki lantit olivat etupenkin Team Malkki/Lehtisen omistuksessa.
Kuopiossa oltiin seitsemisen maissa. Henry’s Pubissa ei aikaisemmin keikalla oltu käyty, kunhan dokaamassa mystistä drinkkilistaa läpi joidenkin keikkojen jälkeen. Paikka on tavallaan aivan täydellinen huippuunsahiotulle akustoidulle konseptille – matala tila, lavan ja baarijakkararykelmien feng shui on sekä artistille että kuulijalle toivon mukaan virheetön yhdistelmä intiimiyttä ja käyttömukavuutta. Kamat vitunmoisella kiireellä pystyyn (jotenkin onnistuttiin sössimään tunti aikataulusta johonkin) ja sompailemaan. Kaikki paitsi Terhi veti kulmamonitoreilla, joten kuunteluun tuli tilan omaa ääntä ja hälyä tavalla, jota ainakin allekirjoittanut prefereeraa soundin erittelykyvyn kustannuksella. Pian kuuntelu oli kohdillaan, ja kun muutama treeneissä kysymysmerkeiksi jäänyt kohta oli setvitty, ryysittiin korttelin päähän hotelliin.
Uhkaus siedettävästä 22.00 aloitusajankohdasta oli ilmeisesti otettu tosissaan, joten porukat olivat jo paikalla Henkkaan luikkiessamme. Terhi ja minä aloitimme setin uhkarohkeasti kitaralle ja laululle sovitetulla Säälittävällä syksyllä, jonka jälkeen renkutettiin aikaisemmistakin akkariväläytyksistä tuttu 100 km Nashvilleen -kantri. Ja yllättävän nopeasti takaraivossa ja sydänalassa pesinyt pikku ahdistus koko akustoidun projektin onnistumisesta haihtui: Tämä oli varmaankin ihan hauskin keikka ikinä. Terhi lauloi kuin pikku enkeli ja välispiikit venyivät pitkiksi rupattelutuokioiksi. Draaman kaari oli niin olematon ja loiva ettei se voinut mihinkään lässähtää – lavalla olisi voinut olla vaikka myöhään yöhön, mutta kun kaikki harjoitellut biisit encoreita myöten oli vedetty, oli meidän pakko siirtyä bäkkärille halailemaan toisiamme. Anssin “höyrybasso”-intro Onnellisessa naisessa sai viisun aukeamaan ihan uudella tavalla, ja uudet biisit toimivat siinä kuin vanhat konkaritkin.
Pisimpään pubissa viihtyivät Kössi, Anssi ja minä, mutta lopulta muistikatkot ja väsymys veivät meistäkin voiton ja painuttiin yöpuulle. Kiitos kaikille paikalla olleille, oli aivan sikamaisen hauskaa!