Puustelli, Nivala 8.5.2004
Ei muuta kuin American pie koneeseen ja matka sujui kuin siivillä. Kössi ja Anssi ei sitäpaitsi vielä olleet nähneet koko elokuvaa, ja me muutkin vasta viitisen kertaa. Sen lisäksi kelailtiin taas High Fidelityn parhaita paloja ja plokattiin sitä Beta Bandin biisiä, jota John Cusack levykaupassaan soittaa. Jostain varikkopysähdykseltä ostettu Kävikö flaksi? Sinkkuna liikenteessä -seurapeli osoittautui pian aivan sietämättömän huonoksi ja turhauttavaksi ajanhukaksi, joten Terhin mentyä goisaamaan jäljelle jäi vain yhteislaulu. Anssi, minä Antti ja Kössi viritimme parhaaseen nuotiokitarastailiin kappaleet Where Have All the Flowers Gone?, 15. yö, Syksyn sävel, Lumi teki enkelin eteiseen (kukaan ei mustanuta sanoja) ja Autiotalo. Terhi nukkui huonosti.
Äkkivilauksella Nivalassa on parkkis, grilli, huoltis, lehmänlypsyä esittävä patsas, ostari, nurtsia, mylly ja tämä Hotelli Puustelli, jossa meillä siis oli keikka. Nykänen oli lähtenyt häihinsä, ja soundcheckin hoiti PA-toimittajan taholta työhön värvätty Teemu (kai nyt muistan nimen oikein?). Checkin jälkeen tapettiin aikaa Kaken ja Anssin huoneen kahdenmentävässä saunassa ja mainiota Oscar Wilden Ihanneaviomies-filmatisointia toljottaen.
Keikka nyt ei ollut kovinkaan mainio. Oli sellainen olo että bändi on iskussa kuin pajavasara, mutta yleisöstä välittyi pientä flegmaattisuutta tiettyä osaa lukuunottamatta (Suurkiitos Tietty Osa!). Ja onhan se ihan loogista: Se karvanoppa-corolla -osasto on paikalla vain päästäkseen joraamaan karvanoppa-corolla-trancea. Mutta ollaan me vaikeampiakin yleisöjä voitettu puolelle, nyt tuntui siltä että se homma jäi vähän puolitiehen. Se yksi encore oli ihan riittävä. Helsingin antakaa-joku-pesää -punkin toivo Ripsipiirakka oli ollut samaan aikaan Nivalan Tuiskulassa, siinä nuorisotalotyyppisessä menomestassa, ja Puustellin yökerhoon saavuttuaan kommentoivat vähän samaan tyyliin omia iltamiaan. No, ei voi mitään, ruikuttamisesta viedään saunan taakse ja show vedetään lavat katossa jokatapauksessa kun alalle ryhdyttiin.
Seuraavana aamuna käytäväbileiden moukaroimat muusikot raahautuivat aamiaiselle Beta Bandia hyräillen ja rotsi tyhjänä. Bussissa katsottiin ekaksi se High Fidelityn paras kohtaus jälleen kerran, sitten mainettaan reilusti paskempi One Hour Photo, jossa Robin Williams esittää hienosti syrjäytynyttä, psykopaattista ja täysin epämielenkiintoista valokuvalaboratorion työntekijää. Tämän jälkeen oli vuorossa Woody Allenin mestarillinen Manhattan, jonka aikana kyllä pilkin jo vähän. Sen jälkeen koko bussi kuskia lukuunottamatta olikin täydessä horteessä loppumatkan.